ElinaHalttunen-Riikonen

Miksi leikkaukset hyväksytään, vaikka niitä pidetään epäreiluina?

Miksi hallituksen leikkauspolitiikka hyväksytään, vaikka sitä pidetäänkin laajalti ainakin jossain määrin epäreiluna? Monet kantavat huolta siitä, mitä säästöpakko tekee vaikkapa varhaiskasvatukselle ja koulutukselle ja sanovat, ”ei se nyt oikein ole, mutta pakko on jostain leikata..rahaa ei ole loputtomiin.”

Tärkeä syy on taustatarina, joka kuuluu seuraavasti: Suomi on elänyt velaksi, julkinen kulutus on tapissa. Puhutaan ”pöhöttyneestä” tai ”paisuneesta” julkisesta sektorista, luodaan mielikuva paisuneesta monsterista, joka on vetänyt itsensä pöhöksi ja uhkaa upottaa Suomilaivan. Laihdutuskuurille nyt heti mokoma!

Vaikka leikkaukset olisivat epäreiluja, hallitus pystyy hyväksyttämään ne kertomalla tarinan siitä, kuinka juuri leikkausten kohteeksi valikoitunut julkinen sektori olisi talousvaikeuksien syy. Näin on loogista, että juuri sieltä pitää leikata. vaikka sattuu! Muuten olemme Kreikan tiellä, ja sitten sattuu enemmän, vai miten tämä mantra meni.

Ikävä kyllä kertomus on kaikkea muuta kuin todenperäinen. Onhan tätä Suomessa yritetty haastaa, mutta laihoin tuloksin; kuka muistaa kuinka ennen viime eduskuntavaaleja vaalitenttien keskeinen kysymys oli paljonko pitää leikata? Ei, että onko koko hommassa mitään järkeä. 

 

XXX

 

”Miksi yksinhuoltajaäitien ja eläkeläisnaisten on maksettava pankkiirien synnit?”

Tällainen oli brittiläisen feministisen taloustieteilijän Diane Elsonin esitelmän otsikko toissa syksynä. Sen sanoma on edelleen ajankohtaistakin ajankohtaisempi. Britanniassa hyvin samaan tapaan kuin Suomessa halutaan vain leikkauksia ja lisäleikkauksia, jotka koskevat heitä, joilla on jo ennestään kaikkein vähiten. Heidät on määritelty syyllisiksi, kulueriksi, joilta on oikeutettua ottaa.

Elsonin esitelmä suuntasi katseensa viimevuosien kehityskulkuihin: Pankkikriisin alkaessa lehdet syyttelivät ahneita ja holtittomia pankkiireja. Vaikka yksittäisten yksityispankkiirien moraalin vahtaus ei auta tarkastelemaan järjestelmän ongelmia (miksi finanssisääntelyä on vähennetty? Millä kaikella saa tehdä rahaa? jne.), oli pankkiirien syyttely sentään oikean suuntaista. Ainakin enemmän oikeassa kuin seuraavaksi keksityt syntipukit: yksinhuoltajaäitien ja eläkeläisten ”hervottomat tuet”, joita nyt piti leikata. (Meidän ei tarvitse leikkiä, että Suomi ja Britit ovat sama asia tai ettei tähän liity vahvasti EU:n komission jne. painotusta. Painotus on tässä siinä, miten todellisuutta luodaan.)

Elsonin mukaan tulevaisuudessa tutkijoille jää tutkittavaksi, miten tapahtui se muutos, että äkkiä mediassa ei enää syytelty pankkiireja vaan äkkiä julkinen kulutus oli suuri saatana. Kuinka tämä muodostui maalaisjärjeksi, joka oikeuttaa eriarvoistavaa talouskuripolitiikkaa ainoana vaihtoehtona? Vaihtoehtoja tai järjestelmällistä kritiikkiä ei päästä tarkastelemaan, kun keskustelu jumittaa säästökiimassa. Hallituspolitiikkaa puolustetaan Suomessakin lähinnä vaihtoehdottomuuspuheella.

Pankkikriisin aiheuttajat ovat pääsääntöisesti saaneet pitää hankkimansa varat ja vaikutusvaltansa. Sen sijaan Britanniassa suuret joukot ihmisiä on ajattu köyhyysrajan alle.

Heillä on valta, jotka voivat määrittää miten maailma makaa. Ja niin kauan kuin uskomme julkisen sektorin pöhömonsteriin, ei jää tilaa muille hirviöille.

 

Elsonin esitelmän kalvot: https://wiki.aalto.fi/display/SPTP2014/Puhujat

 

Lisää aiheesta: http://eileikata.fi/

Pitääkö kriiseillä velasta? Ei. http://ketoharju.info/saatavakello/

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat